Kehtaako sitä edes puhua pehmeitä

olen samaa mieltä työelämän tutkijoiden kanssa siitä, että nyt on melkein pakko saada myös niitä pehmeitä arvoja työelämään; tunteista puhumista, myötätuntoa ja myötäintoa. Mutta mistähän se johtuu, että näitä on niin vaikea ottaa puheeksi?

Itse asianjohtajana projekteissa kärvistelin pitkään sitä, miten ottaisin näitä asioita esiin projekteissani. Tietotyö on niin faktaan ja rautaiseen ammattitaitoon liittyvää, joten mitäpä sitä nyt pehmoilemaan. Kylläpä porukat tietävät, mitä pitää tehdä ja tekevätkin. Jos alan puhumaan pehmeistä arvoista, työssä jaksamisesta, motivaatiosta, työn imusta jne. johan ne nauravat minut ulos projektista. Mene sinä kukkahattu täti nyt muualle.

Väärin. Otan esimerkin. Yhdessä projektissani oli ns. kick-off. Aiheena kokonaisuuden ja tavoitteiden esittely, niin kuin yleensäkin aloituksessa on ollut tapana. Ohjelmaan jäi pieni luppoaika, päätin hyödyntää sitä (olkoonkin, että pistin kaiken arvovaltani likoon) ottamalla mukaan ns. tämän hetkiset ajatukset ja tunteet. Vähänkö hirvitti, kun projekti oli vasta alkamassa ja osa porukkaa ei tuntenut minua. Tyypilliseen suomalaiseen tapaan ajattelin, mitähän ne minusta ajattelevat, kun otan tämmöisen asian esiin. Intuitio sanoi, että nyt jos koskaan tämä kannattaa tehdä. Niinpä otin nipun ottamiani valokuvia esiin, levitin ne pöydille ja pyysin jokaista kaikessa hiljaisuudessa valitsemaan kuvan, joka parhaiten kuvaa itse kunkin tämän hetkistä tunnelmaa. Kaikessa hiljaisuudessa jokainen kävi valitsemassa mieluisan kuvan itselleen. Tällä kertaa en pyytänyt mitään selitystä kuvalle.  Selvisinpäs siitä. Kukaan ei kommentoinut tätä sen enempää ja ohjelma jatkui agendan mukaisesti eteenpäin.

Vasta myöhemmin sain palautteen asiaan. Huomasin, että ottamiani kuvia oli yhden, jos toisen työpisteen särmissä. Se jo sinänsä ilahdutti, mutta aika moni kertoi kuvasta ja sen herättämistä ajatuksista tuossa kick-offissa. Yksi kertoi, että oli valinnut nokipannun, koska juuri siinä hetkessä projekti huolestutti niin paljon, että olisi halunnut olla jossain kaukana juomassa nokipannukahvia. Yksi kertoi, että valitsi hämähäkin koska pelkäsi hämähäkkejä ja halusi kesyttää sen pelon. Yksi oli valinnut pärevasussa olevan villasukka pinon, koska se toi mieleen mummolan ja siihen liittyvän turvallisuuden tunteen. Yksi valitsi kehäkukka meren, kun oli niin innoissaan projektista. Eikä. Miksi en kysynyt sitä jo silloin kun pyysin valitsemaan kuvia? No siksi kun pelkäsin, että porukka olisi pitänyt minua kukkahattutätinä eikä kokeneena projektijohtajana. Mutta ehkä se oli loppupeleissä viisas päätös. Jokainen sain kaikessa rauhassa miettiä tuntojaan ja pukea tuntemukset sanoiksi vasta myöhemmin.

Minun oppini tästä on se, olkoonkin, että tietotyö on aika raadollista ja faktaan perustuvaa, niin se jotka sen toteuttavat ovat ihmisiä, joilla jokaisella on omat inhimilliset taustatekijät mukana.

Kiitos teille, joka ikiselle projekteissani mukana olleille, olette jokainen yhdessä ja erikseen opettaneet minulle, että jokainen meistä on laulun arvoinen.

Kategoria(t): Luovalla tavalla, Projektipäällikkö, Projektit. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *