Itseohjautuvuus osa projektien ammattitaitoa

Itseohjautuvuus

Luin tässä muutama päivä sitten Talouselämästä artikkelin, jossa pohdittiin sitä, miten eri tavalla organisaatioissa ymmärretään itseohjautuvuus.

Talouselämän artikkelin pointti oli se, että ylin johto kokee yrityksensä olevan itseohjautuva mutta työntekijät eivät ole tällaisesta edes kuulleet. Artikkelissa viitattiin tuoreeseen selvitykseen, jossa mm. on todettu, että esimiehet ja työntekijät olivat eri linjoilla siinä, onko oma työpaikka viestinyt olevansa itseohjautuva. Johto oli sitä mieltä, että viestitty on, kun taas työntekijät kokivat, että tällainen viesti ei ole heitä saavuttanut. Vähän samoilla linjoilla olin itsekin jo joku aika sitten https://www.linkedin.com/pulse/itseohjautuvuus-ja-itsens%C3%A4-johtaminen-sis%C3%A4%C3%A4n-kristiina-ruusunen/.

Olettama on, että me projektityötä tekevät olemme sisäsyntyisesti itseohjautuvia. Ja niinhän meistä suurin osa varmaan onkin. Meillä ei ole varaa siihen, että joka aamu pidettäisiin työnjakosulkeise, jossa kymppi ”määrää” itse kullekin päivän tehtävät. Tai projektipäällikkö alkaisi mikromanageeraamaan töiden edistämistä. Kyllä jokainen asiantuntija itse tietää miten edistää vastuullaan olevaa tehtävää. Ilman tätä itseohjautuvuutta emme ikinä olisi päässeet ketterään kehittämismalliin.

Talouselämän artikkelissa mainittiin, että selvityksen mukaan johto ei kaipaa itseohjautuvuuteen pelisääntöjä, mutta työntekijät puolestaan ovat sitä mieltä, että niitä kyllä tarvitaan. Tässä asiassa olen työntekijöiden kanssaan samaa mieltä. Meillä projektien pelisäännöt ovat kuvattu yleisellä tasolla valitussa projektinhallintamenetelmässä ja se, miten sitä kulloisessakin projektissa sovelletaan, kirjataan yleensä projektisuunnitelmaan. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että projektisuunnitelma jaetaan jokaiselle tiimiläiselle ja todetaan, että tällä mennään. Yhteisten pelisääntöjen läpikäynti projektin aloituksen yhteydessä on ensi arvoisen tärkeää. Etenkin pitkissä projekteissa, pitää vielä pitkin matkaakin varmistaa, että pelisäännöt toimivat ja jokainen pystyy niitä noudattamaan.

Itseohjautuvuus ei myöskään tarkoita sitä, että jokainen tekee työtään kammioissaan, vaan projektit ovat aina yhteistyötä mitä suurimmassa määrin. Se ei myöskään tarkoita sitä, että jokaisen pitää pärjätä itsekseen vaan itseohjautuvuuteen kuuluu myös se, että jokainen osaa ja uskaltaa pyytää tukea tai sparrausta silloin kun sitä tarvitsee.  Ja sitä pitää myös olla saatavilla.

Itseohjautuvuus on hyvä asia. Näin tehdyssä selvityksessäkin todettiin. Vastaajista 77 prosenttia katsoi, että itseohjautuvilla työpaikoilla päätöksenteko on nopeampaa, 81 prosenttia piti motivaatiotaan korkeampana ja koki työn merkityksellisemmäksi. Vastaajista 86 prosenttia oli sitä mieltä, että itseohjautuvassa työpaikassa työntekijät ottavat enemmän vastuuta. Meille projektityötä tekeville se on ainoa oikea tapa työskennellä. Sen kun vielä muistamme, että käymme pelisäännöt läpi projektin alussa ja varmistamme, että meillä on yhteinen käsitys siitä, mitä itseohjautuvuus juuri tässä projektissa tarkoittaa. Sekin pitää varmistaa, että projektityöuransa alkuvaiheessa tekijät saavat tukea ja sparrausta itseohjautuvuuteen.

Kategoriat: Projektipäällikkö, Projektit, Työhyvinvointi | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Multitaskaajan ajanhallinta

Ajan hallintaa

Jossain vaiheessa alkoi ärsyttämään, kun tuntui, ettei kaikkeen tekemiseen riitä millään aikaa. Minulla oli joko liikaa tekemistä, liian vähän aikaa vuorokaudessa tai sitten yksinkertaisesti minulla ei ollut oma ajan käyttö hallinnassa. Monta kertaa ajattelin, että minun pitäisi kirjata itseni projektieni riskiksi. En kuitenkaan tehnyt niin.

Yritin parantaa ajanhallintaa, jos vaikka minkä laisilla menetelmillä ja metodeilla. Laadin listoja tehtävistä, yritin priorisoida tekemistä, siirryin jopa takaisin paperikalenteriin, kun ajattelin, että hahmottaisin tekemiset ja menemiset paremmin. Mutta yrittämiseksi jäi. Hetken aikaa oli tunne, että aika oli hallinnassa, mutta ennemmin tai myöhemmin oli taas tekemiset sekaisin. Hetken jo ajattelin, että tämä on kai nyt elämänrealiteetti ja luultavasti en ole edes ainoa, joka painiskelee tekemistensä ja aikansa kanssa.

Sitten tuli taas tilanne, että yhtä aikaa oli alkamassa useita projekteja. Aika piti siis jakaa muutamalle kehitysprojektille ja kaupan päälle alkoi myös yksi luova projekti. Näiden lisäksi olin lupautunut kirjoittamaan artikkelisarjan sisällöntuottajana ja olin myös aloittelemassa omaa luovan valokuvaus projektia. Kuumeisesti mietin, miten saan tehtyä kaikki kunnolla, etten ole pullonkaula minkään projektin ja tehtävän etenemiselle.

Ryhdyin pohtimaan, mikä oli minun suurin ongelma? Ajankäytön näkökulmasta ensimmäinen havainto oli se, että olen varsinainen multitaskaaja. Mietin, voisinko jotenkin karsia tekemisiäni tai siirtää jotain kokonaan pois tai aloittaa myöhemmin. Ei, se ei ollut mahdollista. Olin jo sopinut projekteista ja artikkelisarjasta. Niitä ei siis voinut siirtää. Oman luovan projektin olisin voinut jättää tällä kertaa väliin, mutta olin miettinyt sen aloittamista jo niin pitkään, että sen siirtäminen myöhemmäksi olisi ollut suuri pettymys ja siihen oli muutenkin juuri tässä hetkessä saatavilla apua ja tukea. Ja toisaalta, omat luovat projektit ovat olleet minulle suuri voimavara ja auttaneet irrottautumaan arjen rutiineista. Joka tapauksessa selvää oli, että priorisointia pitää tehdä. Ja tekemiset pitää priorisoida ja organisoida niin, ettei mikään haittaa toisen etenemistä. Suuri kompastuskiveni on se, että kun on paljon tekemistä yhtä aikaa, huolestun niistä ja tuhlaan hirvittävän määrän energiaa pohdintaan, miten ja missä järjestyksessä mitäkin teen ja pysyyhän kaikki tehtävät päässäni tai niillä tehtävä listoilla. Sitten tajusin, minun pitää nähdä tehtäväkokonaisuus. Ryhdyin kirjoittamaan tehtäviä värikoodatuille lappusille. Vihreä oli projekti A, sininen oli projekti B, keltainen oli projekti C, artikkelisarja D, oma luova projekti E. Tällä koodauksella näin kunkin asiakokonaisuuden tehtävien määrän ja niistä syntyi omat eepoksensa. Eikä, tämä oma ajanhallinta on hoidettavissa ihan kanban-ajattelulla.

Iso helpotus oli, kun sain listattua tärkeät tehtävät omaksi värikoodatuksi lapuiksi. Pystyn nyt priorisoimaan lappujen perusteella mitä pitää seuraavaksi tehdä. *Buah hah hah* Ei sen noin simppeliä ole. Mutta toisaalta rakensin oman ajankäytönhallinta-kanbanin. Nyt minulla on joku näkyvyys multitaskaamisen tehtäviin. Ihan itse voin päättää, miten priorisoin tekemisiäni. Puhuuko raha vai se mistä saan virtaa tekemiseen?

Se mikä oivalluksena tässä oli, ei ole yhtä totuutta onneen. Kukaan toinen ei voi sanoa, jos teet näin, niin vain taivas on rajana onneen ja menestykseen. Tähän pätee sama kuin moneen muuhunkin asiaan, jokainen olemme itsemme paras asiantuntija.  Jokainen joutuu ihan itsekseen miettimään miten saa oman ajan hallintaa. Se kyllä kannattaa. Minun ajan käytön hallintaan näyttäisi toimivan kanban.  Totuuden nimissä on sanottava, että tälläkään systeemillä ajan käyttäminen mene kuin Strömsössä. Välillä niitä lappuja on todo- tai progressing sarakkeissa niin paljon, ettei niitä toisistaan erota, mutta se hyvä puoli tässä kuitenkin on, että nyt suurin piirtein kaikki tekemiset ovat ylhäällä, joten päässä ei ole enää niin suuri kaaos. Ja toisaalta kun näen lappusten kasaantuvan johonkin sarakkeeseen, voin pysähtyä miettimään miksi ja mitä voisin asialle tehdä. Uudelleen priorisointia kenties.

Kategoriat: Luovalla tavalla, Projektipäällikkö, Projektit, Työhyvinvointi | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Projektityötä luovalla tavalla vai sittenkin innovoiden

Luovalla tavalla

Hieman huvittuneena totesin tässä päivänä eräänä, että aina kun innostun jostakin asiasta, se onkin kuuma puheenaihe jo valmiiksi. Yksi tällainen on luovuus työelämässä. Niin kuin luovuuden tutkijat ovat todenneet, varsin yleinen käsitys on, että luovuus liittyy jotenkin taiteisiin. Mutta tosiasia on, että kyllähän taito luoda asioita liittyy kaikkeen inhimilliseen toimintaan. No mitä se luovuus voisi sitten tarkoittaa työelämässä?

Menemättä tässä sen enempää luovuuteen liittyviin määrittelyihin, tutkimuksiin tai teorioihin, olen yksinkertaistanut itselleni asian niin, että luovuus ei ole rutiininomaista eikä pyri toistamaan aiempia toimintatapoja. Luova toiminta ei myöskään pyri tuottamaan uudestaan jotain sellaista, joka on jo olemassa. Minulle luova toiminta on myös olemassa olevien asioiden yhdistämistä uudella tavalla tai jonkun olemassa olevan asian (tavan toimia) soveltamista uuden laiseen yhteyteen.  Tällaisesta erinomainen esimerkki on Toyotalla kehitetty kanban-menetelmä. Se on lean-periaatteen mukainen tuotannon ajoitusjärjestelmä, joka auttaa määrittämään, mitä pitää tuottaa, milloin ja millaisissa määrissä. Jossakin vaiheessa, kun tietojärjestelmien kehittämisessä ja ylläpidossa siirryttiin ketterän kehittämisen malliin, kanban jalkautui myös IT-projekteihin. Kanban soveltuu muuten hyvin myös henkilökohtaisen ajankäytön hallitsemiseen. Siitä sitten enemmän toisessa yhteydessä.

Sen useat luovuuden tutkijat ovat onneksi todenneet, että työelämässä luovuus ei kehity tutkimuksia ja teorioita lukemalla. Luovuuden kehittyminen organisaatioissa edellyttää käytännön työtä ja toimintaa. Luova työskentely opitaan käytännössä tekemällä ja löytämällä uusia näkökulmia ja ideoita. Työelämän luovuus lähtee liikkeelle jokaisen omasta luovuudesta, mutta keskeistä sille on se, että organisaation luovuus on yksilöiden luovuuden summa.

Melkoinen yksinkertaistus luovuudesta, mutta ei se tämän monimutkaisempaa ole. Ehkä käsite luovuus mystifioi asiaa, ja saa tavallista tallaajaa epäilemään omia luovia kykyjään. Olisikohan joku toinen sana, joka vastaisi samaa, mutta olisi helpompi sisäistää? Miltäs innovointi kuulostaisi?

No miten luovuus tarkoittaa projektityössä? Uskaltaisin väittää, että me projektityötä tekevät olemme luovia ihmisiä mitä suuremmassa määrin. Mehän pääsääntöisesti luomme uutta, kehitämme olemassa olevaa, yhdistelemme ratkaisuja uudella tavalla, ratkaisemme ongelmia vaihtamalla näkökulmaa. Me emme vain ole välttämättä tulleet ajatelleeksi, että teemme työtä luovalla tavalla.

Otan tässä yksinkertaisen esimerkin, joka luultavasti meille projektityötä tekeville on tuttua tutumpaa. Vuoden mittaisen kehittämisprojektin puolessa välissä huomattiin, että aikataulu on liian kireä eikä sitä tulla saavuttamaan. Etenemismalli oli ns. hybridi eli laajuus oli kiveen kirjoitettu ja kehittäminen tehtiin scrumilla. Ensimmäinen ajatus oli, että projektin päättymisajankohtaa pitää siirtää eteenpäin. Kuinka paljon? Kukaan ei pystynyt sanomaan. Riittäisikö pari viikkoa vai pitäisikö laskea varmanpäälle ja pyytää aikaa enemmän, kuukausi tai kaksi? Nopealla pohdinnalla tultiin siihen lopputulokseen, että aikataulun siirtämisellä olisi vaikutusta myös sidosprojekteille. Lumipallo efekti olisi vääjäämättä edessä. Ennen kuin asiaa haluttiin viedä eteenpäin ohjausryhmään käsiteltäväksi, ryhdyttiin pohtimaan tarkemmin mitä aikataulun siirto vaikuttaa ja mitä muita vaihtoehtoja oli olemassa.

Projekti tiimissä päätettiin, että asiaan kannattaa käyttää aikaa riittävästi. Sovittiin, että puoli päivää riittää ja vaihtoehtojen kartoittaminen tehdään jossakin muualla kuin omissa työpisteissä. Sekin päätettiin, että jos vain suinkin mahdollista, mahdollisimman moni osallistuisi paikan päällä. Ennakkovalmisteluista sovittiin, että jokainen miettii etukäteen, millaisia vaikutuksia aikataulun siirrolla on ympäröivään maailmaan, paljonko aikaa tarvitaan, millä toimenpiteillä aikataulu olisi vielä saavutettavissa ja millaisia muita vaihtoehtoja on olemassa. Vaihtoehtojen ennakkosensuuri oli kielletty. Kaikki, hulluimmatkin ideat tuodaan työpajaan. Sekin päätettiin, että työpajassa käsitellään vain tätä asiaa, eikä sen aikana kurota aikatauluja kiinni, tekemällä esim. toteutustyötä. Ilahduttavaa oli huomata, ettei luovuuden tai innovoinnin käynnistymiselle tarvittu sen kummempia kommervenkkejä tai orientoitumista. Solmukohdissa osattiin pitää taukoja (luovaa laiskottelua) ja huumorilla vapautettiin ”tunnelukkoja”.

Työpajalle varattu puolipäivää riitti mainiosti ja lopputuloksena oli kaksi vaihtoehtoa ohjausryhmälle esitettäväksi. Toinen oli aikataulun siirtäminen 3 kuukautta eteenpäin. Siinä oli myös hahmoteltu, mitä se vaikutta sidosprojekteille. Toinen vaihtoehto oli laajuuden supistaminen. Ensimmäisessä vaiheessa toteutetaan olemassa olevan aikataulun puitteissa kriittisimmät osat, joilla voitaisiin lähteä tuotantoon, ja jotka ovat merkityksellisiä sidosprojekteille. Laajuuden pienentäminen kyllä tarkoitti myös sitä, että osa toiminnoista jäisi edelleen manuaalisesti hoidettaviksi ja sitoisi edelleen ihmisiä suorittamaan nuo toiminnot. Loppujen toimintojen toteuttamiselle laadittiin uusi aikataulu. Ohjausryhmä käsitteli aikanaan vaihtoehdot ja teki omalta osaltaan viisaan päätöksen.

Yksinkertainen esimerkki. Näinhän me olemme jo tottuneet toimimaan aikaisemminkin. Emme vain ole koskaan tulleet ajatelleeksi, että näin toimiessamme teemme sen luovalla tavalla. Eli se mitä halusin sanoa on se, että sitä mukaa kun asioita tutkitaan, niistä tulee vähän mystisiä uusine käsitteineen ja termeineen. Koska muusta en tiedä, voin vain todeta, että luovuus on meidän projektityötätekevien arkea ja sen me osaamme jo aika hyvin.

Kategoriat: Luovalla tavalla, Luovuus, Projektipäällikkö, Projektit | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Etäkokoukset. Niin lähellä, mutta niin kaukana

Projektikokous, lähellä mutta niin kaukana

Nyt kun olen ottanut itsestäni selvää ja tunnistanut kehittämiskohteeni, on aika ryhtyä hiomaan niitä. Ensimmäinen asia, jonka otin työn alle, oli etäkokoukset ja niiden johtaminen. Ne ovat tulleet jäädäkseen ja hyvä niin. Yksi tosi asia on nimittäin se, että tätä päivää on myös hajautetut organisaatio ja projektit. Jos joka kerta singahtaisimme kuka mistäkin live-kokoukseen, meidän hiilijalanjälkemme olisi melkoinen. Meidän pitää nyt vain suhtautua etänä kokoontumiseen asianmukaisella vakavuudella. Uuden tarkastelun ja opettelun paikka, sanoisin.

Itse olen kokenut kaikkein haastavimmaksi sen, miten itse kukin ao. kokouksessa on mukana ja läsnä. Vallitseva käytäntö on, että kamerat sammutetaan eikä niitä hyvästä päätöksestä huolimatta pistetä päälle. Toisaalta ihan ymmärrettävää. Kun itse kukin tekee työtä omassa kammossaan, ei aina jaksa miettiä miten edustuskelpoiselle näyttää. Ja toisaalta, näkisimme toisistamme vain hämärän pikselimössöisen kuvan. Harvalla meillä on kammioissamme käytettävissä huippuluokan kameroita. Kuva ei ehkä sittenkään ole se ratkaisu. Ei ehkä tulevaisuuden teknologia virtuaalihuoneistakaan. Sitä jäämme odottamaan mutta siihen asti jotain pitää keksiä.

Silloin kun haluaa muuttaa tai kehittää jotain, se pitää aloittaa itsestään.  

Olen liittymässä itseni koolle kutsumaa kokoukseen. No kamera (huono sellainen) ei siis luonnollisesti ole päällä. Tukka kampaamatta, verkkarit päällä, työhuone kuin pommin jäljeltä, vain muutamia syitä mainitakseni. Yleensä avaan kokousistunnon muutamaa minuuttia ennen kokouksen alkamista. Yhteys pätkii, kokous ei käynnisty, unohdan avata kokoukseen liittyvät dokumentit, ja niinpä pääsen kokoukseen useimmiten muutaman minuutin myöhässä. Mutta eipä hätiä mitiä. Puolella osallistujista tuntuu olevan samanlaiset haasteet. Viimeisimmät laittavat tekstiviestiä, että myöhästyvät kun yhteyden kanssa on ongelmia, ei löydy sopivaa tilaa missä voisi olla rauhassa, kaiuttimet ei toimi jne.

Tässä siis ensimmäinen oppiläksy. Ellei ole maailmaa suurempaa estettä (niin kuin esimerkiksi se, että edellinen etäkokous päättyy sekunnilleen samaan aikaan kuin tämän kokouksen pitäisi alkaa), yhteys kannattaa avata reilusti aikaisemmin kuin aloitus on. Näin jää aikaa selvitellä mahdolliset ongelmat tai ottaa käyttöön varajärjestelyt kuten esimerkiksi puhelin. Vähintään käytettävät dokumentit on syytä avata myös hyvissä ajoin ja jopa silmäillä ne läpi (mieluummin jopa päivää aikaisemmin). Eli ennakkovalmistautuminen; tekniikan toimivuuden varmistaminen, kokouksen tarkoituksen ja tavoitteen kertaaminen, jotta tiedän millaista lopputulosta odotan ja keitä olen kutsunut mukaan ja ketkä heistä on tulossa mukaan jne. Jään pohtimaan, miksiköhän näihin etäkokouksiin suhtaudutaan vähän niin kuin vasemmalla kädellä. Jos kysymyksessä olisi live-kokous, tekisin nuo ennakkovalmistelut hyvissä ajoin etukäteen. Mahtaako olla niin, että näin etäaikana kokouksia järjestetään ”varmuuden vuoksi”, kun kokouksiin siirtyminen ei vie aikaa. Sen kun sulkee edellisen kokouksen ja siirtyy seuraavaan?

Sitten kun olemme kaikki kynnelle kykenevät kokouksessa sisällä, kaivan kokouksen agendan esille. Olen sen kyllä lähettänyt etukäteen kaikille kokouskutsun yhteydessä, mutta aika harva on siihen etukäteen tutustunut, saati valmistellut omaa asiaansa. Ja siitä sitten vain asioita läpikäymään. Ai niin tosiaan, Erkkihän ilmoittikin, että hän ei ole onnistunut pääsemään kokoukseen sisään ja hänellähän olisi ollut ensimmäinen puheenvuoro. No tietääkö joku tästä asiasta jotain? Ei siis, OK, odotellaan siis Erkkiä. Jaan kuvaruutuani osallistujille ja huomaan samalla, että käsiteltävän dokumentin versio on tismälleen sama mikä oli edellisessä kokouksessa. Niin siis päivitetty versio ei ollutkaan käytössäni. Oli unohtunut tekijän koneelle ja minäkään en tullut tarkastaneeksi, että käytössäni olisi ollut uusi versio. No hupsista. Siirrän näyttöoikeudet tekijälle ja hän esittelee päivitykset omalta koneeltaan. Maijan mielipidettä asiaan huutelin pariinkin kertaan. Kun lopulta saimme häneen kontaktin, hän pyysi toistamaan kysymyksen, oli joutunut seuraamaan samalla toista kokousta. Mutta kaikesta huolimatta, saimme käsiteltyä asian ja pääsimme tehtävissä eteenpäin. Tästä siis seuraava oppiläksyni. Kyllä niitä kuulumisia kannattaa vaihtaa etäkokouksissakin. Muutama sana jokaiselta heti alkuun, mikä työtilanne on. Pystyykö osallistumaan kokoukseen täysillä vai onko samaan aikaan jotain muuta menossa. Tai onko mielenpäällä jotain muuta, joka estää kokoukseen täysillä osallistumisen. Niinhän me tekisimme (tai ainakin näkisimme) livekokouksissakin, jos jollakulla on samaan aikaan jotain muuta menossa tai joutuu poistumaan kokouksesta kesken kaiken.

Kokous päättyy vähän samalla tavalla kuin alkoikin. Sanotaan heipat ja vuoron perään katkaisemme yhteydet. Vähän jäi sellainen tunne, olikohan kaikki kaikille selvää kuin pläkki? Tietäähän jokainen varmasti, mitä ensi viikolla pitäisi olla valmiina? No päätän mielessäni kirjoittaa hyvän muistion, jossa on kaikkien AP:t selkeästi kirjattuna. Tässä taisi tulla sitten se kolmas oppiläksy. Olisikohan sittenkin ollut fiksumpaa, että jokainen olisi vielä saanut sanoa sanan tai parin, mitä ajatteli kokouksesta, oliko oma tehtävä ymmärrettävä, tarvitseeko siihen jonkun toisen apua tai pitäisikö jonkun toisen tehtävä olla valmiina ennen, kuin pystyy aloittamaan oman tehtävänsä? Miten keskinäinen vuoropuhelu käydään? Ja ennen kaikkea konkreettiset päätökset aikatauluineen tehtäville ja miten toimitaan, jos jotakin tehtävää ei vain yksinkertaisesti ole mahdollista toteuttaa sovitussa aikataulussa.

No se on kyllä pakko todeta, että pääsääntöisesti etäkokoukset sujuvat hyvin ja asiat edistyvät niin kuin niiden pitääkin. Tämä tapa kokoontua asian äärelle on ainakin meille projektityötä tekeville arkea ja elävää elämää. Ja kantapään kautta meistä on tullut jo melkoisia ammattilaisia tässäkin asiassa. Siitäkin voimme olla hyvillämme, ainakin meidän hiilijalanjälki on pienentynyt huomattavasti näiden etäkokousten myöden. Sitä vain mietin, ettei meistä tule toisillemme vain ääniä ja tekijöitä, meidän kannattaisi myös tuntea toisemme paremmin. Ehkä joku kokous (etänä tai livenä) ihan ryhmäytymisen merkeissä voisi olla paikallaan. Miten sen tekisimme? Siinä minulle seuraava kehittämiskohde. Neljäs oppiläksy on se, että etäkokousten vetäjällä on suuri vastuu siitä, miten kokoukset onnistuvat. Etukäteen on syytä miettiä miten itse voi edesauttaa onnistumista. Ja pelisäännöistä on syytä sopia myös tiimin kanssa.

Viidenneksi oppiläksyksi kirjaan itselleni, että peliin kannattaa ottaa myös näissä etäkokouksissa luovuus.  Siitä ajatuksesta, että luovuus olisi ”kukkahattutäteilyä” kannattaa luopua. Se on vakava asia mutta keventää kummasti rutiineja ja urautumista. Ja tuo uuden näkökulman tekemiseen.

Kategoriat: Luovalla tavalla, Projektipäällikkö, Projektit, Työhyvinvointi, Vuorovaikutus | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Joka vanhoja muistaa, sille kunnian kukko laulaa

Ammatillinen identiteetti

Vaihdoimme tässä joku aika sitten projektipäällikkö kollegan kanssa kuulumisia. Vääjäämättä päädyttiin myös muistelemaan menneitä. Muisteltiin, miten maailman makasi, silloin kun hilkun alle parikymmentä vuotta sitten (hui hitto onko siitä jo niin kauan) aloiteltiin projektipäällikköinä. Elettiin teknologian murrosta. Oltiin siirtymässä hajautettuihin järjestelmiin, keskitetyt järjestelmä ja vanha kunnon cobol oli jäämässä taka-alalle (onkohan se siirtynyt vieläkään), oliopohjaisuus oli kova sana. Muisteltiin, miten nuorempi polvi naureskeli meille, kun kyseltiin eräajojen perään. ”Kuule Kristiina, kyllä aika on nyt ajanut sinun ohi”, sanoi tietotyötä tekevä kollega. No totuus on tarua ihmeellisempää. Ei ne eräajot mihinkään olleet hävinneet, niiden nimi oli vain muuttunut taustakäsittelyksi. Kun käsiteristiriidat saatiin selätetty, olimme samaa mieltä, että hyvään suuntaan oltiin menossa.   

Kun kollegan kanssa aloittelimme projari työtä, vesiputousmalli oli vallitseva projektihallintamalli. Määrittelyt tehtiin pieteetillä, projektisuunnitelmat aikatauluineen sen mukaisesti. Ja sitä, muutoshallinnan määrää. Tuntui, että sen hallitseminen oli meidän projektipäälliköiden pääasiallinen työ. Oli se melkoista vääntöä. Mutta hyvässä hengessä tehtiin sitäkin ja päämäärä saavutettiin melkein aina tavoitteiden mukaisesti. Mitä nyt aikataulut mätti mennen tullen, mutta sehän oli hiljaisesti hyväksytty tosi asia. Ja melkoista vääntöä oli budjettienkin pitävyyden kanssa.

Ja sitten eräänä päivänä huomattiin, että ketterämpi tekeminen olisikin se, miten tästä eteenpäin kannattaa edetä. Siinä joutui vanhanliiton projektipäällikkö tosissaan miettimään ammatillista identiteettiään. Mihin meitä enää tarvitaan. No vähän aikaa tuntui / luultiin, ettei mihinkään. Kunnes huomattiin, että joo, ketterästi voidaan edetä ilman projektipäällikköä, jos mennään suljetussa maailmassa ja tehdään tuotekehitystä, mutta kun kaikkien pitää loppupeleissä integroitua ympäröivään maailmaan, kukas siitä ottaisi vastuun? Ai joo, sehän voisi ollakin sen projarin homma. No niinpä. Niin puhallettiin pölyt projareitten päältä ja todettiin, hoitakaan homma. Pitää integroitua. Ja huomioida se, että näiden integraatioiden kanssa joudutaan vääjäämättä monitoimittaja maailmaan, jossa vähintään aikatulujen ja ratkaisujen sovittäminen yhteen on yksi merkittävin työ projektin onnistumiselle.

No nyt kun olemme balanssissa tämän kanssa, meitä haastaa myös hajautetut organisaatiot ja etäkokoukset. Naamatusten kohtaamme enää vain harvoin. Uusi haaste projarille. Miten pitää koossa projektitiimi, joka tapaa tuskin koskaan livenä? Miten varmistaa, että kokouksissa oikeasti on oikeat ihmiset ja oikeasti läsnä? Miten varmistaa, että jokainen tietää arvonsa projektille, ja jaksaa motivoitua tehtäväänsä ilman, että saa juuri koskaan palautetta (ainakaan kasvotusten) omasta työstään. Melkoinen haaste projektipäällikölle, jonka yksi keskeisin tehtävä on pitää projekti hanskassa ja varmistaa, että myös tiimi pysyy kasassa ja jokainen tietää paikkansa ja arvonsa yhteisessä tekemisessä. Tiimiltä vaadittava itseohjautuvuuskaan ei ole kaikille yhtä selvää. Ja loppupeleissä, kenenkään ei pidä uupua työnsä alle. Miten siitäkin voisi varmistua, kun pelkän äänen perusteella voi olla hankalaa saada selvää, mitä tiimiläisille kuuluu.

Näitä pohtiessani, tuli mieleen mitenkähän minun ammattitaitoni ”uudessa” ajassa mahtaa olla, Onkohan minulla sittenkään riittävästi osaamista ja tietoa, mitä minulta projektipäällikkönä juuri nyt odotetaan. Tästä inspiroituneena päätin ottaa itsestäni ammatillisena toimijana selvää. Ryhdyin pohtimaan omaa ammatillista identiteettiä. Mitkä ovat vahvuuteni tässä kaiken aikaa muuttuvassa projektityössä? Mitä minun pitää itsessäni kehittää, jotta taklaan kaikki nämä uudet haasteet?

No miten sen sitten tein?  Ammatillisen identiteetin kirkastamisen? Minulle luovana ihmisenä oli aika luonnollista visualisoida tekemiseni. Ryhdyin valokuvaamaan ympäristöjä, joissa johdin projekteja, otin symbolisia kuvia toiminnastani noissa ympäristöissä, vahvuuksistani, uskomuksistani, arvoista ja eri puolistani. Yritin kuvata myös tarkoitukseni. Kun mielestäni olin ottanut riittävän määrän kuvia, tulostin niistä paperikuvat. Valitsin noista kuvista sopivimmat ja ryhdyin kirjoittamaan niistä tarinoita.  Yllätyksekseni huomasin, että ammatilliseen identiteettiin kuuluu oleellisena osana luova toimija. Ei siis ollutkaan projektipäällikkö Kristiina ja kirjoittaja-kuvittaja Kristiina. Kaikki eri puoleni kuuluivat oleellisena osana niin työhöni kuin vapaa-aikaani. Kun teen projektipäällikkötyötä, käytän siinä kaikkia kokemuksia projektityöstä, joita olen vuosien mittaan hankkinut, mutta huomasin myös, että kyllä luovuus ja näkökulmien vaihtaminen on iso osa ammattitaitoani. Sen huomasin myös, kun teen luovaa työtä, hyödynnän siinä projektipäällikköominaisuuksiani. Suunnitelmallisuutta ja systemaattista etenemistä.

No oliko prosessista hyötyä? Oli, sitä oli ensinnäkin mukava työstää ja toisaalta sain uudenlaisen näkökulman itseen ihmisenä ja projektityöläisenä. Löysin taas kertaalleen vahvuuteni ammatissani, tunnistin mistä kannattaa pitää kiinni ja jatkaa samaan malliin, mutta löysin minä kyllä niitä kehittämiskohteitakin. Jotta prosessi saisi ansaitsemansa päätöksen, olen suunnitellut (ja osan jo pistänyt täytäntöönkin) noiden kehittämiskohteiden toteuttamisesta. Ja syntyi prosessista ihan konkreettinen lopputuloskin. Tein itselleni ammatillisen portfolion. Siinä sanoitan enemmän ajatuksiani ammatillisena toimijana, kuin mitä siitä ikinä pystyisin kirjaamaan tavalliseen CV:hen.

Ai niin, ja senhän minä myös totesin. Voin aivan hyvällä omallatunnolla tituleerata itseäni jatkossa projektityön kokemusasiantuntijaksi.

Itse tein oman ammatillisen identiteetin tarkastelun pidemmän kaavan mukaan. Mutta voi sitä työstää ketterämminkin. Yksi kollegani otti työstään valokuvia melkein joka päivä noin kuukauden ajan. Näillä kuvilla hän sanoitti omaa toimintaansa ja löysi silläkin tavalla asioita, joihin oli itsessään tyytyväinen ja asioita, joita haluaa tehdä toisella tavalla. Jokainen siis omalla tavallaan, mutta se minkä haluaisin sanoa, että aina silloin tällöin on hyvä tarkastella käsitystä itsestään ammatillisena toimijana ja muutenkin.

Kategoriat: Luovalla tavalla, Projektipäällikkö, Projektit | Avainsanoina , | Jätä kommentti

Turpaan tuli niin, että meinasi tukka lähteä

Tavoite ja tarkoitus

nimittäin itseltäni. Tämän blogin hyvä tarkoitus oli ja on, helpottaa meidän projektityöläisten arkista aherrusta. Itse olen kapinoinut jo pitkään sitä vastaan, että viisaat ihmiset viistastelevat työhyvinvoinnista ja mitä se on sen sijaan, että jostain saisi vinkkejä ihan arkeen miten jokainen yksin ja me kaikki yhdessä voisimme varmistaa mm. omissa projekteissamme hyvä työskentelyilmapiiriä, toimivaa vuorovaikutusta ja jokaisen jaksamista. No nyt sitten viisastelen itse, tuomatta yhtään enempää konkretiaa asiaa, kuin muutkaan. Minunhan piti tuoda nimenomaan sitä konkretiaa kokemuksen syvällä rintaäänellä. Nyt olen siis vain herätellyt ajatuksia ja olen heittänyt vain täkyjä miten ihmiset itse voisivat parantaa omaa työhyvinvointia.

Olen kirjoittanut mm. siitä, miten projektin henkilöriskejä voidaan taklata tukemalla projektipäällikkö ja projektiryhmää valmennulsella, mentoroinnilla ja sparrauksella. Olen kirjoittanut vuorovaikutuksesta ja sen toimivuudesta. Kirjoitin itseohjautuvuudesta, toistensa tuntemisesta, luovasta laiskottelusta ja siitä, että meidän tietotyöläisten aivot menee pilalle kun emme enää kohtaa livenä. Mutta missä on ollut se konkretia?

No nyt kun sain itseltäni tukkapöllyä, on aika lunastaa blogin lupaus, tavoite ja tarkoitus ja ryhtyä konkretisoimaan sitä, mitä projektipäällikkö ja projektiryhmä itse voivat tehdä oman työhyvinvointinsa ja jokaisen henkilökohtaisen hyvinvoinnin eteen.

Jääkääpä siis kuulolle. Seuraavassa blogikirjoituksessa on ensimmäinen askel konkretiaan. Ja aiheena vois olla vaikka projektiryhmän identiteetti ja ryhmäytyminen. Vai olisio se sittenkin projektipäällikön ammatillinen identiteetti ja sen näkyväksi tekeminen? Ensi viikolla kuulette siitä sitten enemmän.

Kristiina

Kategoriat: Projektipäällikkö, Projektit, Tuki projektille, Työhyvinvointi | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Menikö aivot nyt pilalle?

Missä kaikki on

Nyt meinasi mennä iltapäivä kahvit väärään kurkkiin. Luin psykologian tohtori Heli Isomäen haastattelun, jossa hän toteaa, että ihmisen aivot ei ole rakennettu teknisillä apuvälineillä toteutettuun kohtaamiseen vaan ihmisen aivot tarvitsevat hyviä live-kohtaamisia. Ymmärrän kyllä, että varmaan jokainen meistä (myös me introvertit) tarvitsemme ainakin henkilökohtaisella tasolla oikeita ihmisiä ympärillemme, mutta tarvitsemmeko niitä myös työelämässä?

Meidän tietotyöläisten arkea on se, että suurin osa kohtaamisista tapahtuu etäyhteyksillä. Jo ihan siitä yksinkertaisesta syytä, että toimimme melkein pääsääntöisesti monitoimija ympäristöissä ja hajasijoitetuissa organisaatioissa. Live-tapaamisten järjestäminen on käytännössä ihan mahdotonta. Jos sinkoaisimme työpalavereihin paikanpäälle kuka lentäen kuka autolla, meidän hiilijalanjälkemme olisi ihan käsittämätön. Puhumattakaan ihmisten ajankäyttöön liittyvistä haasteita.

Itse jäin pohtimaan asiaa. Viimeisen vuoden aikana olen järjestänyt ja osallistunut lukemattomiin tapaamisiin; projektin työpalavereihin, workshoppeihin ja ohjausryhmien kokoukseen. Vain muutama on onnistunut paikan päällä livenä ja silloinkin paikalla on ollut kourallinen ihmisiä, osa tulee joka tapauksessa etäyhteyksillä mukaan, koska tilanne nyt yksinkertaisesti vaatii sitä.

Meneekö meidän aivomme nyt pilalle? Toivon, ettei koska tämä on nyt meille realiteetti. Ehkä meidän pitää nyt vain opetella uusi tapa olla yhdessä. Miettiä miten saamme etäyhteyksillä saman vaikutuksen aikaan kuin jos olisimme nenätysten. Olisikohan tässä uuden opettelemisen paikka? Miten saisimme luovan ajattelun mukaan kokoukseen, jotka tapahtuvat etänä? Miten varmistamme, että kaikki osallistujat ovat oikeasti mukana kokouksessa eikä vain hengaile mukana? Miten voidaan tsekata itse kunkin tunnelmia kokouksesta? Epäilemättä nykyiset tekniikat mahdollistavat sen, että etätapaamisia saadaan enemmän muistuttamaan live-tapaamisia. Ja ennen kaikkea ihmisiä on myös koulutettava uuteen tapaan kohdata toisensa ja siihen miten pystyy olemaan aktiivisesti mukana.

Ja jokaisen meidän itsemme on pidettävä huolta siitä, että noita aivojen tarvitsemia live-kohtaamisia tulee riittävästi muissa yhteyksissä.

Kategoriat: Luovalla tavalla, Projektipäällikkö, Projektit, Tuki projektille, Työhyvinvointi | Avainsanoina , | Jätä kommentti

Kehtaako sitä edes puhua pehmeitä

olen samaa mieltä työelämän tutkijoiden kanssa siitä, että nyt on melkein pakko saada myös niitä pehmeitä arvoja työelämään; tunteista puhumista, myötätuntoa ja myötäintoa. Mutta mistähän se johtuu, että näitä on niin vaikea ottaa puheeksi?

Itse asianjohtajana projekteissa kärvistelin pitkään sitä, miten ottaisin näitä asioita esiin projekteissani. Tietotyö on niin faktaan ja rautaiseen ammattitaitoon liittyvää, joten mitäpä sitä nyt pehmoilemaan. Kylläpä porukat tietävät, mitä pitää tehdä ja tekevätkin. Jos alan puhumaan pehmeistä arvoista, työssä jaksamisesta, motivaatiosta, työn imusta jne. johan ne nauravat minut ulos projektista. Mene sinä kukkahattu täti nyt muualle.

Väärin. Otan esimerkin. Yhdessä projektissani oli ns. kick-off. Aiheena kokonaisuuden ja tavoitteiden esittely, niin kuin yleensäkin aloituksessa on ollut tapana. Ohjelmaan jäi pieni luppoaika, päätin hyödyntää sitä (olkoonkin, että pistin kaiken arvovaltani likoon) ottamalla mukaan ns. tämän hetkiset ajatukset ja tunteet. Vähänkö hirvitti, kun projekti oli vasta alkamassa ja osa porukkaa ei tuntenut minua. Tyypilliseen suomalaiseen tapaan ajattelin, mitähän ne minusta ajattelevat, kun otan tämmöisen asian esiin. Intuitio sanoi, että nyt jos koskaan tämä kannattaa tehdä. Niinpä otin nipun ottamiani valokuvia esiin, levitin ne pöydille ja pyysin jokaista kaikessa hiljaisuudessa valitsemaan kuvan, joka parhaiten kuvaa itse kunkin tämän hetkistä tunnelmaa. Kaikessa hiljaisuudessa jokainen kävi valitsemassa mieluisan kuvan itselleen. Tällä kertaa en pyytänyt mitään selitystä kuvalle.  Selvisinpäs siitä. Kukaan ei kommentoinut tätä sen enempää ja ohjelma jatkui agendan mukaisesti eteenpäin.

Vasta myöhemmin sain palautteen asiaan. Huomasin, että ottamiani kuvia oli yhden, jos toisen työpisteen särmissä. Se jo sinänsä ilahdutti, mutta aika moni kertoi kuvasta ja sen herättämistä ajatuksista tuossa kick-offissa. Yksi kertoi, että oli valinnut nokipannun, koska juuri siinä hetkessä projekti huolestutti niin paljon, että olisi halunnut olla jossain kaukana juomassa nokipannukahvia. Yksi kertoi, että valitsi hämähäkin koska pelkäsi hämähäkkejä ja halusi kesyttää sen pelon. Yksi oli valinnut pärevasussa olevan villasukka pinon, koska se toi mieleen mummolan ja siihen liittyvän turvallisuuden tunteen. Yksi valitsi kehäkukka meren, kun oli niin innoissaan projektista. Eikä. Miksi en kysynyt sitä jo silloin kun pyysin valitsemaan kuvia? No siksi kun pelkäsin, että porukka olisi pitänyt minua kukkahattutätinä eikä kokeneena projektijohtajana. Mutta ehkä se oli loppupeleissä viisas päätös. Jokainen sain kaikessa rauhassa miettiä tuntojaan ja pukea tuntemukset sanoiksi vasta myöhemmin.

Minun oppini tästä on se, olkoonkin, että tietotyö on aika raadollista ja faktaan perustuvaa, niin se jotka sen toteuttavat ovat ihmisiä, joilla jokaisella on omat inhimilliset taustatekijät mukana.

Kiitos teille, joka ikiselle projekteissani mukana olleille, olette jokainen yhdessä ja erikseen opettaneet minulle, että jokainen meistä on laulun arvoinen.

Kategoriat: Luovalla tavalla, Projektipäällikkö, Projektit | Jätä kommentti

Ratsasta norsulla, laiskottele luovasti

Järki ja tunteet

Kylläpä ilahduttaa. Lopultakin työelämän tutkijat alkavat päästä asian ytimeen. Nyt uskalletaan puhua siitä, että ei se työarki poikkea mitenkään siitä kotiarjesta. Samat ihmiset ne huushollaa molemmissa paijoissa. Ja samat ovat ihmisyyden lainalaisuudet niin töissä kuin kotona. On tunteet ja järki ja elämän tilanne yleensä, jotka vaikuttavat siihen, miten ihminen selviää kulloisestakin tilanteesta.

Aivotutkija Lauri Nummenmaa puhuu mm. tunteista ja siitä miten ne joskus vievät, kuin norsu ratsastajaa. Jos norsu pillasuu, niin siinähän se ratsastaja menee mukana niin, että hippulat vinkuu. Tutkija on todennut, että puhumalla ensisijaisesti tunteille, asiat menevät paremmin perille. Olisikohan se niin, että meidän kannattaisi myös töissä kuulostella asioihin liittyviä tunteita sen sijaan, että päätä pahkaa ryhdytään selvittämään asiaa järkisyillä? Kyllä se järki mukaan tulee, kun tunteet on saatu puolelle.

Toinen asia mistä on nykyisin puhumaan myös työelämässä, on luovuus ja se, miten sen hyödyntäminen työelämässä tarjoaa suuren potentiaalin työsuoritukseen ja kulloisenkin tehtävän edistymiseen. Se, että aktiivisuutta pidetään suoranaisena hyveenä, ei välttämättä johda hyvään lopputulokseen. Ihmiset tarvitsevat taukoja ja tyhjää tilaa myös työssä.  Psykologi ja psykoterapeutti Nina Pyykkönen toteaa, jotta voimme olla aktiivisia ja aikaansaapia, meillä pitää olla myös laiskottelua ja tyhjää tilaa saman verran kuin mitä pitää olla aikaansaapa. Pyykkösen mielestä meillä on työelämässä liian vähän luppoaikaa asioiden ideointiin ja ”luovaan märehtimiseen”.  Pyykkönen listaa kolme syytä miksi meidän pitäisi pistää välillä aivot narikkaan:

  • ihminen tarvitsee taukoja ja tyhjää tilaa ollakseen luova
  • joutokäynti laskee stressitasoa
  • ajattelu ei suju kiireessä

Yltiö aktiivinen ihminen suoritta sen minkä ehtii. On aina työn touhussa ja saatavilla. Missähän vaiheessa sitä itse huomaa, että nyt olisi hyvä vähän vetää henkeä, asiat eivät mene enää eteenpäin vaan asioita toistaa rutiinin omaisesti?

Joku aika sitten ihan uteliaisuuttani kyselin tutuilta projekti-ihmisiltä, miten heidän työssään näkyy mm. tunteiden huomioonottaminen ja mm. tuo ”pään tyhjentäminen”. Eipä sitä juurikaan tietoisesti tehdä. Osa mainitsi tekevänsä mindfullnessia silloin kun se on mahdollista, käymällä erilaisia itsensä johtamiskursseja, hyvä tiimi kannusta ja kollegoiden sparraus auttaa vaikeiden tilanteiden yli. Hyviä ja oikeita juttuja. Ja kyllähän se on niin, että työelämän muutos ja mm. projektikulttuurin kehittyminen inhimillisempään suuntaan, lähtee liikkeelle ihmisisitä itsestään. Ja se on jo hyvä lähtökohta, että jokainen ymmärtää pitää huolta itsestään ja omasta jaksamisestaan. Mietin vain mitähän tapahtuisi, jos meitä alettaisiin kannustamaan ja ehkä jopa palkitsemaan uusista näkökulmista, toistemme kannustamisesta, myötäinnon tuntemisesta jne.?

Kategoriat: Luovuus, Projektipäällikkö, Projektit, Työhyvinvointi | Avainsanoina , , , , , | Jätä kommentti

Pidä itsestäsi huolta – Tee huonommin

Luovaa laiskottelua

Luin tässä päivänä eräänä kasvatustieteen professori Juha T. Hakalan ajatuksia työelämän julmuudesta ja siitä, että jokaisen itsensä pitäisi pitää huolta omasta jaksamisesta. Hän on myös sitä mieltä, että me suomalaiset sorrumme hyvin usein työssämme ylilaatuun, vaikka vähempikin riittäisi. Ja sitten uuvumme. Allekirjoitan tämän omata ja aika monen työkaverinikin puolesta.

Juha T. Hakala toteaa, jos emme asettaisi työllemme ylitiöpäisiä laatuvaatimuksia, jaksaisimme paremmin ja silti työ olisi juuri sitä laatua, mitä meiltä odotetaan. Esimerkiksi ohjatessaan opiskelijoiden tekemään gradujaan, hän antaa neuvon: ota tavoitteeksi huono gradu ja ala huiskimaan sitä eteenpäin. Näin opiskelija rentoutuu ja rentouden tilassa avuksi tulee luovuus. Minkähän lainen sovellus tuosta neuvosta sopisi työelämään? Voisinko asettaa tavoitteeksi esimerkiksi haastavaan projektiin, että teen huonon projektisuunnitelma? Vedä projekti läpi huonosti? Noudatan kulloisia menetelmiä vähän sinne päin? No ei kai sentään. Ehkä se ei olekaan jutussa pointti, vaan se, että ottamalla asioita rennommin, luovuus tulee avuksi tiukoissakin paikoissa ja auttaa keksimään luovempia tapoja selvitä kinkkisistä paikoista ilman, että uupuu. Mutta minne se luovuus katoaa juuri silloin kun sitä eniten tarvitsee?

Juha T. Hakala toteaa, että vain rentouden tilassa voi olla luova. Olen kokenut itsekin, että pakottamalla itsensä luovuuteen, ei synnyt lasta eikä… niin mikäs se toinen nyt olikaan? Hakala toteaa, ” Jos luovuus katoaa, maailmaan ei synny enää yhtään uutta keksintöä, kirjaa, rockbiisiä, tv-sarjaa, matemaattista kaavaa, villasukkaa, vitsiä, ei edes yhtä koottua legojunarataa. Ei mitään, mikä erottaa meidät apinasta.” No niinpä.

Hakala toteaa, niin kuin monet muutkin luovuuden tutkijaa, luovuus voi kadota, mutta sen voi löytää uudestaan opettelemalla. Hakala nimeää luovuuden uudelleen opetteluun kaksi taitoa; tylsistyminen ja fiksu laiskottelu. Noista ohjeista kiitän Juha T. Hakalaa erityisesti. Minulle molemmat ovat erityisen mieluisaa tekemistä ja uskallan väittää, että nuo taidot olen saanut syntymälahjana.

Kiteytettynä työssä uupumisen välttämiseksi, Juha T. Hakala antaa kolme neuvoa:

  1. Tee työsi huonommin
  2. Opettele sietämään tylsyyttä
  3. Uskalla pitää itsestäsi huolta

Eipä hullumpia neuvoja. Itselleni kaksi viimeistä on jo aika pitkälle käytössä, mutta mitenkähän tuon ensimmäisen saisi vielä käyttöönsä.

Kategoriat: Luovalla tavalla, Luovuus, Projektipäällikkö, Projektit, Työhyvinvointi | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti